Edellisen kerran metsä oli harvennettu noin 20 vuotta sitten. Rehevällä maapohjalla kasvoi sekä kuusta että koivua, ja siellä, missä maasto kohosi karummaksi kumpareeksi, valtaa pitivät männyt.
Torniolaisesta Jorma Pietikäisestä oli tullut metsänomistaja pari vuotta aiemmin, kun hänen äitinsä kuolinpesä purettiin ja metsäomaisuus jaettiin Pietikäisen ja sisarusten kesken.
Nyt Pietikäinen kulki metsässä rinnatusten Metsä Groupin metsäasiantuntija Tuomas Hookanan kanssa kartoittamassa metsänsä hakkuutarpeita.
Hookana hahmotteli Pietikäiselle hakkuusuunnitelman. Noin 12 hehtaarin kuusivaltaiselle alueelle tehtäisiin luontaiseen uudistumiseen tähtäävä suojuspuuhakkuu. Hehtaarille jätettäisiin 100–300 suojuspuuta suojaamaan niiden alla kasvavaa taimikkoa. Reilun kolmen hehtaarin mäntyvaltaiseen metsään tehtäisiin siemenpuuhakkuu, jossa siemenpuiksi jätettäisiin hehtaarille 50–100 hyvälaatuista valtapuuta.
Toinen, reilun kolmen hehtaarin kuusi-koivuvaltainen sekametsä käsiteltäisiin poimintaluontoisella harvennushakkuulla.
Turvemailla poimintahakkuu on hyvä vaihtoehto
Poimintahakkuu on yksi jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmistä, ja sillä pyritään edistämään metsän luontaista uudistumista. Siinä poistetaan reilulla kädellä metsän kookkaimpia puita, mikä tekee tilaa elinvoimaisille pienemmille puille sekä uusille taimille.
Osa hyvälaatuisista isoista puista jätetään metsään siementä tuottamaan. Alemmista latvuskerroksista poistetaan huonolaatuisia puita, ja ylitiheitä puuryhmiä harvennetaan.
Menetelmä soveltuu hyvin pohjoissuomalaisiin kuusi- ja mäntyvaltaisiin metsiin sekä turvemaille, jollainen myös Pietikäisen metsä on.
Pietikäisestä ehdotus kuulosti hyvältä, ja puukauppa solmittiin kevättalvella 2023. Ensimmäiset lohkot hakattiin saman vuoden syyskuussa ja loput pääsiäisen aikaan seuraavana vuonna.
Turvemaalla kasvavia metsiä on Suomessa yhteensä noin 5 miljoonaa hehtaaria. Metsäteollisuudelle turvemaat ovat valtava puureservi, sillä niillä kasvaa noin neljännes kokonaispuustosta. Suomessa on maakuntia, joissa turvemaiden pinta-ala on 30–40 prosenttia metsämaan pinta-alasta.
Takavuosina turvemaita ojitettiin ahkerasti. Ojitus paransi puuston kasvua, mutta aiheutti myös ympäristökuormitusta, jonka laajuuteen havahduttiin vasta 1990-luvulla. Ojituksen seurauksena vesistöihin karkasi ravinteita ja kiintoainesta. Ja vaikka ensin luultiin, että kuormitus on lyhytkestoinen, myöhempi tutkimus paljasti sen jatkuvan kymmeniä vuosia.
Vesitaloutta säädellään peitteisellä kasvatuksella
Turvemaiden metsien käyttö vaikuttaa myös ilmastoon tavoilla, jotka viime vuosina on alettu ymmärtää aiempaa paremmin. Avainasemassa on turvemaan vedenpinnan taso. Kun turvemaa ojitetaan, vedenpinnan taso painuu, jolloin turve kuivuu ja alkaa hajota hiilidioksidiksi. Jos puusto hakkuussa kerralla poistetaan, sen haihdutus lakkaa. Ja kun vedenpinta on lähellä maanpintaa, maaperästä alkaa vapautua metaania.
”Perinteisesti turvemailla on tehty päätehakkuu ja kunnostusojitus, mutta nykyään vesitaloutta pyritään säätelemään puuston peitteisyydellä”, Hookana kertoo.
Tavoitteena on, että vedenpinta pysyttelee mahdollisimman vakaasti noin 30–40 sentissä. Silloin puiden juuristolla on riittävästi hapellista tilaa, mutta maaperän turvekerros on veden alla, eikä ala hajota.
Erilaisia hakkuuintensiteettejä tutkinut Luonnonvarakeskus on esittänyt, että kuusivaltaisilla turvemailla haihdunta pysyy sopivalla tasolla, kun puuston pohjapinta-ala on poimintahakkuun jälkeen 10–12 neliömetriä hehtaarilla.
Poimintahakkuu vaatii ammattitaitoa
Jatkuvapeitteinen kasvatus on etenkin rehevillä turvemailla monesti myös taloudellisesti mielekäs vaihtoehto. Vaikka poimintahakkuista kertyvä kantorahatulo on päätehakkuuta pienempi, kustannuksia ei koidu kunnostusojituksesta ja uudistamisesta.
Taloudellinen kannattavuus edellyttää, että alue taimettuu luontaisesti. Pietikäisen metsässä tämä ehto toteutuu.
”Edellisen harvennuksen jäljiltä metsään on alkanut kehittyä uutta puusukupolvea. Edellytykset jatkuvan kasvatuksen mukaiseen hakkuuseen ovat olemassa”, Hookana sanoo.
Teknisesti poimintahakkuu on päätehakkuuta vaativampi toimenpide, ja vaatii hakkuukoneen kuljettajalta ammattitaitoa. Pietikäisen metsän hakkuista vastannut Metsä Pirttimaa on kokenut urakoitsija, jonka työnjälkeen metsänomistaja on tyytyväinen.
”Sivullinen ei metsästä hoksaisikaan, että sitä on hakattu. Niin sievä se on.”
Seuraavaksi metsä saa varttua omaan tahtiinsa 15–20 vuotta, minkä jälkeen edessä on uusi poimintahakkuu.
”Meikäläinen ei tosin taida siihen enää ehtiä, jää seuraavan sukupolven päätettäväksi. Vaikka tuskin hekään sitä pallokentäksi vetää.”