Noin 4,8 miljoonaa hehtaaria, eli noin puolet Suomen alkuperäisestä suopinta-alasta on ojitettu metsätalouden tarpeisiin. Ojitus on merkittävästi parantanut metsän kasvua, mutta se on aiheuttanut myös ympäristöhaasteita, kuten vesistöjen rehevöitymistä, hiilidioksidipäästöjä sekä monimuotoisuuden heikkenemistä.
Miljoona hehtaaria ojitettua suometsää on tulossa uudistusikään kymmenen vuoden kuluessa. Miten harjoittaa niillä metsätaloutta niin, että vesistö- ja ympäristövaikutukset sekä luonnon monimuotoisuus tulevat huomioiduksi?
Helsingin yliopiston suometsätieteen professori Annamari Laurénin mukaan ensin on hyväksyttävä, ettei kysymykseen ole helppoa vastausta.
”Suometsien käsittelyyn ei ole yhtä, joka tilanteeseen sopivaa reseptiä, eikä kaavamaiseen toimintaan pidä pyrkiä, sillä se haittaa fiksujen ratkaisujen löytymistä.”
”Tämä on rakettitiedettä”
Laurénin mukaan suometsät ovat moniulotteinen systeemi, jossa yhden osan muuttaminen vaikuttaa koko systeemin toimintaan. Esimerkiksi muutokset pohjaveden pinnan korkeudessa vaikuttavat ravinteiden vapautumiseen ja ravinnekuormitukseen, puuston kasvuun, karikkeen tuotantoon ja maaperän hiilivarastoon.
Tämän kytkennöistä ja takaisinkytkennöistä koostuvan verkoston ymmärtäminen on oleellista, kun suometsien käsittelyn kysymyksiä ratkotaan.
”Tämä on rakettitiedettä. Kaikkien suometsien parissa toimivien on parannettava asiantuntemustaan.”
Ihmiselle suometsät tarjoavat lukuisia ekosysteemipalveluiksi kutsuttuja hyötyjä. Näitä ekosysteemipalveluita ovat puuraaka-aineen lisäksi esimerkiksi hiilen sidonta, kyky puhdistaa vettä tai vaikkapa marjasadot.
Kun suometsiä käsitellään, kaikkia ekosysteemipalveluita ei voida maksimoida samanaikaisesti. Hyväksyttäviä kompromisseja sen sijaan on useita.
”Metsänomistaja päättää, mitkä palvelut ovat hänelle tärkeimpiä, ja asiantuntija auttaa ohjaamaan toimenpiteet niin, että asetetut tavoitteet saavutetaan.”
Puuston kasvun kannalta kuivatuksen säätelyllä on jatkossakin tärkeä roolinsa, mutta tuoreimman tutkimuksen mukaan puusto hyötyy korkeammasta pohjaveden pinnankorkeudesta, kuin tähän asti on luultu. Tämä johtuu siitä, että turvekankaiksi kehittyneet suometsät ovat monessa mielessä erilaisia ekosysteemejä kuin 50 vuotta sitten ojitetut suot.
”Ojituksella saatiin pohjaveden pinta melko alas, ja ravinteiden kierto käyntiin. Vuosien mittaan maan pinnalle muodostui kangashumuskerros, joka käyttäytyy eri tavoin kuin suo. Nykyisillä turvekankailla pohjaveden pinta voi olla oleellisesti totuttua korkeammalla tasolla ja pintamaassa riittää silti juurille ilmaa ja ravinteita.”
Suometsien käsittelyssä pyritään nykyään usein säilyttämään pohjaveden pinnan korkeus mahdollisimman vakiona, noin 30–40 senttimetrissä. Laurénin mukaan tavoitetta on vaikea saavuttaa.
”Pohjavedenpintaa ei voida hallita ja pitää tietyllä tasolla, koska sadanta säätelee sitä.”
Kunnostusojitus on Laurénin mukaan jatkossakin tehokas tapa pohjaveden pinnankorkeuden säätelyyn, eikä hän pidä todennäköisenä, että suometsiä voitaisiin kasvattaa täysin ojittamatta. Ojituksen intensiteetti sen sijaan vähenee.
”Meillä on edelleen humidi ilmasto, eli vettä sataa enemmän kuin haihtuu. Ojia tarvitaan yhä sulamisvesille, mutta ojien ei tarvitse olla paraatikunnossa, eikä läheskään kaikkia ole tarpeen kunnostaa.”
Tarvittaessa pohjavedenpintaa on kyettävä myös nostamaan, esimerkiksi antamalla ojien umpeutua itsestään tai tukkimalla osa niistä.
Oikeanlaisella vesitalouden säätelyllä on monia hyötyjä
Vuonna 2014 Suomessa kunnostusojitettiin 70 000 hehtaaria suometsää, mutta vuonna 2023 enää 7 000 hehtaaria. Pinta-alojen väheneminen on automaattisesti johtanut vesistökuormituksen pienenemiseen. Kuormitusta voidaan entisestään pienentää toimivilla vesiensuojeluratkaisuilla, kuten esimerkiksi ohjaamalla ojitusvedet pintavalutuskentälle.
Se, että pohjaveden pinnan annetaan nousta nykyistä korkeammalle, auttaa hillitsemään hiilidioksidipäästöjä. Ja kun ojat jätetään sammaloitumaan, ne lakkaavat olemasta metaanin lähteitä.
”Oikeanlaisella vesitalouden säätelyllä on mahdollista päästä win-win-tilanteeseen, jossa puuston kasvu turvataan samalla, kun ravinnekuormitus vesistöihin ja kasvihuonekaasujen vapautuminen ilmakehään vähenee.”
Viime vuosina suometsien kohdalla on ryhdytty vahvasti puhumaan jatkuvan kasvatuksen puolesta. Siinä puustoa käsitellään noin 15–20 vuoden välein toistuvin poimintahakkuin tai tekemällä pienaukkoja. Menetelmää on perusteltu ympäristöhyödyillä, sillä jäljelle jäävän puuston haihdutus riittää pitämään pohjaveden pinnan sopivalla tasolla, eikä kunnostusojitusta tarvita. Maan muokkaukseltakin vältytään, sillä menetelmä perustuu luontaiseen taimettumiseen.
Laurénin mukaan jatkuva kasvatus on hyvä menetelmä niille kohteille, joille se soveltuu, mutta sitä ei tulisi soveltaa joka tilanteessa.
”Jatkuva kasvatus toimii esimerkiksi ruohoturvekankaiden kuusikoissa, joissa jo on monikerroksellisuutta. Männiköihin se ei sovellu, sillä valopuuna mänty ei uudistu vanhemman puusukupolven varjossa. Ympäristönäkökulmasta en näe jatkuvassa kasvatuksessa selvää etua jaksolliseen kasvatukseen, vaan pitäisin sen samalla linjalla kaikkien muiden käsittelymuotojen rinnalla.”
Uudistushakkuu ja sitä seuraava metsänviljely ovat Laurénin mukaan välttämättömiä ja hyväksyttäviä toimenpiteitä myös jatkossa.
”Olemme äskettäin havainneet, että viljelykuusikoiden kasvu on oleellisesti parempi kuin mitä nykyiset mallit olettavat. Jos viljelystä luovutaan, tämä kasvuetu menetetään. On myös huomattava, että nykyiset turvekankaat eivät enää uudistu luontaisesti yhtä tehokkaasti kuin vastaojitetut suot.”
Turvekankaat ovat uusi ekosysteemi, ja nyt uudistuskypsyyden saavuttavat metsät niiden ensimmäinen puusukupolvi. Millaiseksi ne kehittyvät seuraavassa 50 vuodessa ja miten toinen puusukupolvi tulisi kasvattaa? Nämä kysymykset kiinnostavat Laurénia.
”Turvekankaat ovat jatkuvassa muutoksessa oleva ekosysteemi, ja meidän on tärkeää pysyä ajan tasalla ymmärtääksemme niiden toimintaa paremmin. Vaikka ne ovat herkkiä ympäristöjä, se ei saa estää aktiivista ratkaisujen etsimistä."
Teksti Maria Latokartano
Kuva Jussi Helttunen
Teksti on julkaistu Metsä Groupin Viestissä 4/2024.