Jatkuvasta kasvatuksesta keskustellaan vilkkaasti. Näkökulmasta riippuen sitä pidetään joko ainoana kestävänä metsänkäsittelyn menetelmänä, tai toisaalta vakavana uhkana metsien kestävyydelle. Kestävyyshän on metsien käsittelyn keskeinen, mutta vaativa periaate. Se sisältää taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden osa-alueet, joiden tavoitteita ei voida yhteensovittaa ilman kompromisseja. Jyrkätkin näkemyserot jatkuvasta kasvatuksesta johtuvat pitkälti siitä, mitä kukin kestävyydellä tarkoittaa.
Jatkuvapeitteiseen kasvatukseen kuuluu monenlaisia käsittelymenetelmiä. Poimintahakkuut soveltuvat parhaiten kuusivaltaisiin metsiin. Siinä poistetaan metsän suurimpia puita säilyttäen peitteisyys koko käsittelyalueella. Hakkuut ovat kuitenkin voimakkaita, jotta suuren puuston alle luontaisesti uusiutuva alikasvostaimikko saisi riittävästi valoa ja tilaa kehittyä.
Pienaukko- ja kaistalehakkuut ovat periaatteessa pienialaista jaksollista kasvatusta. Niissä metsään tehdään pieniä aukkoja, joiden nykykäytännön mukaan annetaan uudistua luontaisesti. Lain mukaan uudistamiseen ei velvoiteta, jos aukon koko on alle 0,3 hehtaaria.
Kestävän puuntuotannon tärkein edellytys on puuston uudistumisen turvaaminen. On vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että jatkuvassa kasvatuksessa luontainen uudistuminen ja taimien kasvu ilman metsänhoitotoimia on epävarmempaa ja hitaampaa kuin tasaikäisissä hoidetuissa viljelymetsissä. Tutkimustietoa on vielä liian vähän osoittamaan, onko jatkuvassa kasvatuksessa uudistuminen riittävää korvaaman hakkuissa poistetun puumäärän pitkällä aikavälillä.
Poimintahakkuiden jälkeen puusto on selvästi harvempaa ja kasvaa hitaammin kuin tasaikäisissä harvennusmetsissä. Eri tutkimusten mukaan puuntuotos on jatkuvassa kasvatuksessa 15–25 prosenttia pienempi kuin jaksollisessa kasvatuksessa. Puuntuotantoon eniten vaikuttava tuhoriski on kuusikoiden juurikääpä, jonka leviämiselle jatkuva kasvatus luo valitettavan otolliset olosuhteet.
Monimuotoisuudesta pitää huolehtia. Sen enempää jatkuvapeitteinen kuin jaksollisenkaan kasvatus ei sinänsä turvaa metsän monimuotoisuutta, ellei tehdä sitä edistäviä luonnonhoitotoimia. Monimuotoisuudelle erityisen tärkeitä metsän rakennepiirteitä ovat järeä lahopuusto ja lehtipuusekoitus. Myös isot ja vanhat puut ovat arvokkaita. Niitä tulisi säilyttää kasvatustavasta riippumatta. Jatkuvapeitteinen kasvatus suosii lajeja, joille on tärkeää metsän pysyvä peitteisyys ja peitteisessä metsässä kasvava aluskasvillisuus.
Huomion kiinnittäminen metsän hiilensidontaan on yhä tärkeämpää. Kangasmailla hakkuiden voimakkuus vaikuttaa eniten puuston määrään ja hiilensidontaan käsittelytavasta riippumatta. Turvemailla suurin osa hiilivarastosta on maaperässä. Runsasravinteisissa ojitetuissa suometsissä maaperästä vapautuu paljon hiiltä ilmakehään turpeen hajotessa. Siellä jatkuvan kasvatuksen avulla voidaan kasvattaa maaperän hiilivarastoa ja lisätä maan hiilensidontaa.
Suomessa on tutkittu jo kauan jaksollista kasvatusta, joka on vallitseva kasvatusmenetelmä. Viime vuosina on karttunut monipuolista tietoa myös jatkuvasta kasvatuksesta. Pitkäaikaista mittaustietoa vielä puuttuu, minkä vuoksi pitkän aikavälin vaikutuksiin liittyy vielä paljon epävarmuutta.
Tutkimusten perusteella on kuitenkin jo tunnistettu eri kasvatusmenetelmille parhaiten soveltuvia kohteita, sekä kartoitettu niiden vahvuuksia ja heikkouksia. Onkin selvää, että metsien kestävän käsittelyn kannalta parhaaseen tulokseen päästään valitsemalla menetelmä kohteen ominaisuuksista riippuen – ei siis ”joko tai”, vaan ”sekä että”.
Jari Hynynen
Tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus