Arvid Borgin Metsäoppi (julkaistu vuonna 1904) ja P.W. Hannikaisen Suomen Metsät (1896) ovat mielenkiintoisia läpileikkauksia reilut sata vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskunnassa vallinneeseen metsätietämykseen ja siihen sosioekonomiseen ympäristöön, jossa tuota tietämystä sovellettiin.
Näinä valtakunnan metsien inventointia (VMI) edeltäneinä aikoina metsätiedon yhteydessä esiintyvät verraten usein sanat arvaaminen ja arvaus. Mutta paljon oli tietoakin. Jo tuolloin oli havaittu, että metsä uudistuu parhaiten, kun kivennäismaata paljastuu maanpinnan rikkoutuessa.
Varsinaista maanmuokkausta ei vielä tunnettu, mutta metsän uudistamistulosta kehotettiin parantamaan kylvämällä siemeniä tahi istuttamalla taimia. Taimimateriaalin osalta neuvottiin välttämään metsissä kasvavia pitkäjuurisia taimia ja taimien alkuperään neuvottiin kiinnittämään erityistä huomiota. Istutuksessa valtamenetelmänä oli kuoppaistutus, jossa taimille tehtiin kuokalla kuoppia tavoitetiheyden ollessa suuruusluokkaa 5 000 tainta per hehtaari.
Jo sata vuotta sitten tiedettiin, että pääpuulajeistamme kuusi sietää parhaiten varjostusta. Tältä pohjalta kuusi neuvottiin istuttamaan tiheämpään kuin mänty. Sittemmin tutkimus on lisännyt tietoa taimikkovaiheen tiheyden merkityksestä puutavaran laatuun ja nykyisin mänty suositellaan kasvatettavaksi kuusta tiheämmässä.
Tulevaisuudessa tilanne voi taas muuttua, jos esimerkiksi puutavaran laatu jonkin jalostukseen liittyvän teknologisen innovaation tai ihmisten kulutustottumusten muutosten myötä menettäisi merkitystään. Tällöin puuntuotannon talousteoria joutuisi koetukselle ja syntyisi kysyntää uudelle tutkimustiedolle.
Metsäntutkimus on tuonut valtavasti uutta tietoa taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän metsätalouden ja -teollisuuden harjoittamisen perustaksi. Kun toteutetaan Äänekosken, Rauman ja Kemin kaltaisia puuta käyttäviä investointeja, metsävarojen kestävän käytön suhteen ei tarvitse tehdä arvauksia.
Myös metsänhoidon ja metsien käsittelyn käytännöt ovat muuttuneet tutkimustiedon pohjalta. Pääsemme esimerkiksi nauttimaan metsänjalostukseen liittyvän tutkimuksen hedelmistä istutettavien puiden paremman laadun ja jopa 20–30 prosenttia luonnontaimia paremman kasvun myötä. Eikä maailma suinkaan ole valmis. Tulevaisuudessa jalostustutkimus saattaa nousta arvoon arvaamattomaan esimerkiksi puiden tuhonkestävyyden parantamisessa.
Joskus tuntuu, että käytäntöjä pyritään ohjaamaan tutkimustiedon sijaan arvovalinnoilla. Yksi esimerkiksi tästä on vilkkaana käyvä keskustelu metsien käsittelymenetelmistä. Toiveiden tynnyrissä on niin paljon tavaraa, että kaikkea ei voi saavuttaa samaan aikaan. Esimerkiksi kivennäismaiden laajamittainen siirtäminen kuusta suosivaan peitteiseen metsätalouteen ja lehtipuuosuuden kasvattaminen ovat hankala yhtälö. Onneksi meillä on tähänkin liittyen paljon tutkimustietoa ja esimerkiksi peitteinen metsänkasvatus voidaan kohdistaa niille alueille, joilla siihen on parhaat edellytykset.
Tutkimusprosessi alkaa perehtymisestä aiempaan tutkimustietoon ja tutkimusongelman määrittelystä. Sen jälkeen valitaan tutkimusmenetelmä ja kerätään aineisto. Aineiston analyysia seuraavat johtopäätökset ja tulosten julkaiseminen. Tulosten vaikuttavuus ratkaistaan kuitenkin vasta tutkimusviestinnän onnistumisen tai epäonnistumisen myötä.
Usein tutkimustiedon käyttäjät on hyvä sitouttaa tutkimusprosessiin jo tutkimusongelmien määrittelystä lähtien. Onnistunut esimerkki tästä on viime vuoden lopulla Silva Fennicassa julkaistu maanmuokkausmenetelmiin liittyvä tutkimus (Laine ym. 2020). Saimme tutkimuksesta arvokasta tietoa kääntömätästyksen laadun merkityksestä ja myös vahvistuksen siitä, että kääntömätästys johtaa muita muokkausmenetelmiä vähäisempään taimikonhoidon tarpeeseen. Olemme tutkitusti valinneet oikean menetelmän tulevaisuuden metsien perustaksi.